Akateemisia ruusuja ja risuja

Stressittömyyskampanjani on otettu yliopistolla vastaan yllättävän hyvin - ja ennen muita tämä koskee graduohjaajaani, joka myös vetää graduseminaaria. Syksyn ensimmäisessä semmakokoontumisessa kerroin suunnilleen samat asiat, jotka selitin Ei ole pakko -postauksessa, ja siis ilmoitin muun muassa, etten ota deadlineja. Olin varautunut vastaamaan huolestuneisiin kysymyksiin siitä, miten moinen voisi toimia, mutta ohjaaja mukaanluettuna kaikki vain nyökyttelivät ja sanoivat "kuulostaa hyvältä". Olin vähän ällikällä lyöty. Ilmeisesti osaan olla vakuuttava :D

Tätä ei nyt edes voi perustella sillä, että ohjaajani olisi jotenkin lähtökohtaisesti unelmatyyppi. Kommunikointia kanssaan on pitänyt ihan erikseen opetella, mutta nyt se sujuu mainiosti, kun asioista on opittu puhumaan suoraan molemmin puolin. Stressittömyyden hyväksymistä taisi kyllä edistää se, että ohjaajakin oli huomannut, etten kevään aikana edistynyt oikein mihinkään, tuskailin vain. Sikäli se, että olin pohtinut asiaa ja keksinyt ratkaisuja, osoitti vastuunottoa, eikä tempaukseni ehkä siksi tullut tulkituksi laiskuudeksi.

Hyväksyntä yllätti, koska meidän laitoksella, kuten varmaan monilla muillakin, tuskaillaan rajallisten resurssien ja tehokkuusvaatimusten ristipaineessa. Istun laitosneuvostossa ja opetussuunnitelmatyöryhmässä ja tiedän siksi enemmän kuin oikeastaan haluaisinkaan siitä, millaisia odotuksia meihin harvoihin pääaineopiskelijoihin kohdistetaan. Sen lisäksi, että meiltä odotetaan teoreettisesti korkeatasoisempaa työtä kuin tiedän missään muualla graduntekijöiltä vaadittavan, meidän tietysti pitäisi valmistua tavoiteajassa. Välillä tuntuu, että olemme vain laitokselle rahoituspisteitä ja mainetta tuottavaa karjaa, joka pitää ajaa määräajassa ulos, että saadaan rahat ja seuraava erä sisään. Täytyy nyt korostaa sanaa välillä, ja sitä että laitoksen sisälläkin on tietysti joka asiasta monia eri näkemyksiä. Sitä on kuitenkin tullut hämmästeltyä, että tehokkuusvaatimukset niin kritiikittömästi omaksutaan laitoksella, jonka pitäisi olla vallitsevien arvojärjestelmien kyseenalaistamisen pesäke.

Naistutkimuksen laitokselta voisi mielestäni odottaa jonkinlaisia kriittisiä kannanottoja ja jopa vastarintaa ja toisin toimimista tilanteessa, jossa ihmisistä yritetään saada irti yhä enemmän mitattavia tuloksia luovuuden ja hyvinvoinnin kustannuksella. Sen sijaan naistutkijat toimivat kuin kiltit tytöt ainakin: tekevät tunnollisesti ja hyvin kaiken mitä käsketään ja vielä enemmän, toivoen että jonain päivänä heidät hyväksytään ja heidän arvonsa nähdään. Ei sillä keinolla ole koskaan omaa paikkaa maailmassa otettu. Kilttejä tyttöjä on aivan liian helppo käyttää hyväksi ja sen jälkeen haukkua idiooteiksi. Erästä T-paitaa lainatakseni: Kiltteys on paskaa - kiltteys tappaa.

Eräs konkreettinen esimerkki: naistutkimuksessa painotetaan, että tieteelle ja yhteiskunnalle on tärkeää moninaisten äänten esillepääsy. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että tieteentekijäksi pääsyn ei pitäisi olla kiinni sellaisista seikoista kuin sukupuoli, rotu, perhetausta, vammattomuus, yhteiskunnallinen asema jne. Naistutkimuksen maisteriohjelman oppilasvalinnassa ollaan kuitenkin hyvin kiinnostuneita siitä, kenellä hakijoista on hyvät mahdollisuudet suorittaa maisteriohjelma kahdessa vuodessa. Tämä saattaa pahimmassa tapauksessa karsia valittavien joukosta esimerkiksi sairaita, erilaisia oppijoita tai perheellisiä hakijoita, vaikka nämä saattaisivat olla hyviä tieteentekijöitä, mikäli saisivat käyttää hiukan keskimääräistä enemmän aikaa. Tällaisella valikoitumisella voi olla pitkälle ulottuvia seurauksia tieteelle. Ongelma on tietysti yleisempikin: tiedemaailma perustuu nykyisin niin kovalle kilpailulle, että tieteentekijöiksi valikoitunee vinoutunut otos suorituskeskeisiä, kilpailuhenkisiä, stressinsietokykyisiä, perheettömiä ihmisiä. Valikoituminen ei voi olla vaikuttamatta esimerkiksi siihen, millaiset ilmiöt nähdään tutkimisen arvoisiksi. Tätä kehitystä juuri naistutkimuksessa tulisi nähdäkseni vastustaa, sen sijaan että keskitytään kirjoittamaan yhä hienompia filosofisia teorioita siitä, miten moniarvoinen tieto olis tosi kiva juttu ja tieteen arvovinoutumat on kurja homma.