Koko alkuvuoden ja kevään gradunteon yrittäminen oli helvetillistä stressiä, ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta. Kesällä töissä ollessa uhrasin gradulle noin kolme ja puoli ajatusta. Nekään ajatukset eivät liittyneet itse graduun ja sen tekemiseen, vaan siihen kysymykseen, miten pystyisin syksyllä edes ajattelemaan gradua. Samaan aikaan kesätyö oli älyttömän terapeuttista monella tavalla.
Kesätyöni oli sopivan haasteellista ja vastuullista ja kaikin puolin sopusuhtaista tehtävänkuvaltaan, jotta siitä pystyi nauttimaan, mutta se ei imenyt kaikkia mehuja. Täysiä työpäiviä (varsinkaan niin pitkillä työmatkoilla kuin minulla oli) en tosin jaksaisi pidemmän päälle, mutta tämä on ollut tiedossani jo aiemmin. Se, että jaksoin niitä aivan hyvin kaksi ja puoli kuukautta, on jo voitto. On siis olemassa työtä, jota jaksan tehdä, josta voin nauttia, josta saa palkkaa ja tyydytystä - ja johon olen jo kandinpapereillani pätevä. Toinen terapeuttinen asia oli työssäkäynnin hyvät puolet: minulla oli vapaa-aikaa. Lisäksi tajusin, että vaikka ihan oikeasti tein töitä - ja niitä riitti - työnteko ei tarkoittanut sitä, että koko niin kutsutun työajan olisi tehtävä niitä kaikkein haastavimpia tehtäviä sataprosenttisella intensiteetillä. Ehei, työ jaksottui niin, että päivässä oli pari spurttia, joiden aikana hoiti vaikeita asioita, suurin osa ajasta oli mekaanisempaa työskentelyä, ja jokaiseen päivään mahtui myös kahvitaukoja, aivojen seisahdustaukoja ja muuten vaan herpaantuneempia hetkiä. Sellaista työnteon pitäisi minusta olla. Tähänastiset työni ovat olleet joko sellaisia, joissa niitä töitä on tehtävä tosiaan koko ajan (siivoojana, kaupan kassalla jne), tai sellaisia joissa en ole tuntenut itseäni kovin päteväksi, koska töitä ei joko ole ollut tai sitten en ole tiennyt, onko työtehoni riittävä. Kesällä pystyin havaitsemaan tekeväni riittävästi ja riittävän hyvin, ja sain myös hyvää palautetta, joten ensimmäistä kertaa tunsin akateemisluonteisemmissa töissä olevani oikeasti pätevä, enkä vain huijaavani hyvin.
Näistä lähtökohdista, syksyn lähetessä, kypsyi kapina. En halunnut enää siihen gradun (ja tieteen?) tekijän luontaiseen olotilaan, jossa koskaan ei ole tehnyt tarpeeksi töitä voidaakseen nauttia vapaa-ajasta, eikä koskaan ole riittävän hyvä voidakseen pitää itseään pätevänä siihen mitä on tekemässä. Minulle on ominaista, että arvostan elämässäni monia eri asioita, ja niistä kaikkein korkeimmalle terveyttäni ja hyviä ihmissuhteita (kuulostaa muuten tosi keski-ikäiseltä). Vaikka työni / opiskeluni olisi miten kivaa ja mielenkiintoista, en kykene jättämään huomiotta muita tärkeitä asioita voidakseni keskittyä siihen. Tämä lienee myös työnarkomaanikodissa eläneen, erinäisiä loppuunpalamisia sivusta seuranneen itsesuojeluvaistoa.
Suurin oivallus sen jälkeen, että voisi olla ihan kivaa käydä töissä, oli se, että minun ei ole pakko valmistua maisteriksi. Vielä konkreettisemmin sen tajusin, kun Jälkeeni Syntynyt päätti lopettaa yliopisto-opinnot. Stressittömyyteni pohjaksi vakiintui ajatus EI OLE PAKKO. En kestä ulkoista pakottamista asioihin, joihin minulla ei ole minkäänlaista sisäistä motivaatiota. Tai tarkemmin sanottuna kestän kyllä sen, jos minua yritetään pakottaa, koska enhän minä auktoriteetteja hirveästi pelkää. Mutta jos yritän itse omaksua ulkoisen pakon motivaatiokseni tyyliin "nyt tää on vaan pakko tehdä", tulee seinä eteen. Vaikka haluaisin motivoitua tuolla tavalla, en pysty koska jokin tajuntani osa ei voi uskoa, että minulla olisi oma elämä sitä varten, että teen sillä jotain mitä joku muu haluaa minun sillä tekevän. (Enkä nyt viittaa mihinkään suureen suunnittelijaan joka antoi elämän jotain varten, vaan pikemminkin siihen, että ihmisellä on itsellään valta ja kyky kysyä itseltään, miksi elää.)
Vaihdoin siis ajatuksen siitä, että gradun On Nyt Synnyttävä (tai olen silkka arvoton kuonaläjä), tai vaihtoehtoisesti että teen sen nyt tai mahdollisimman pian tai ainakin joskus, ajatukseen, että teen sitä nyt, koska haluan, ja jos siitä ei ensi syksynä ole tullut lasta eikä sitä toista, jätän tekemättä. Ja sitten ihan oikeasti jätän tekemättä. Totta kai voin joskus palata yliopistolle, jos tulee hirveä graduntekohinku, ja jos antavat palata, mutta se ei ole mikään tavoite. Sittemmin sain vielä suunnitelma B:n tämänhetkisen suunnitelman ja Mappi Ö:n välille: idean siitä, miten voin tehdä suunnilleen samalla teoriapohjalla toisesta, valmiiksi olemassaolevasta aineistosta huomattavasti yksinkertaisemman ja vähemmän itseäni kiinnostavan gradun. Niin että jos nykyinen, varsin haastava suunnitelma menee puihin, voin rykäistä kasaan jonkun paperin kohtuullisen lyhyessä ajassa ja jopa hyödyntää siinä sitä työtä, jota nyt teen.
Samantien käsitin, että voin tehdä asioita ilman tiukkoja deadlineja - ja että siten pystyn tekemään niitä paremmin. Erityisesti tämä pätee monimutkaista aivotyötä ja luovaa ajattelua vaativaan työhön. Totta hemmetissä jotain mekaanisempaa pystyy tekemään niin, että jos vain dedis on realistisesti asetettu, se vaan tehdään siihen mennessä. Joillekin ihmisille taas deadlinet sopivat. Minun ajatteluni jumiutuu tyystin, jos yritän ajatella tietyssä tahdissa. Ehkä olen liian tietoinen aikarajoista, dediksen lähestyminen nakuttaa takaraivossani koko ajan, kun yritän tehdä hommia, eikä mistään silloin tule mitään. Dedikset aiheuttavat minulle(kin) sen, että teen asiat vasta viime hetkellä joten kuten. Tämä ratkaisumalli ei kuitenkaan sovi minulle yhtään. Ensin stressaan dediksestä saamatta mitään aikaiseksi, ja hukkaan hyvää elämää stressaamiseen. Viime hetken paniikki nostaa sitten vielä stressitasoni niin, että kun olen selvinnyt hommasta, en taas pysty mihinkään, vaan tarvitsen palautumisajan, joka voi olla aivan suhteettoman pitkä suoritetun tehtävän kokoon nähden. Ja palautumiseen liittyy liian usein sellaisia tekijöitä kuin alkoholia ja muiden hommien laiminlyöntiä, jotka sitten aiheuttavat taas oman palautumistarpeensa... Lisäksi tällä metodilla aikaansaatuihin lopputuloksiin on harvoin itse tyytyväinen, vaikka muut olisivatkin.
Tästä niinkun lähdetään. Jatkoa seuraa (lyhyemmin postauksin :-P)
